Ollaan tälläviikolla aloitettu taas radalla käyminen. Tallin pihasta siis lähtee rata, joka kiertää laitumen ja palaa takaisin pihaan. Olisiko joku n. 800-900 m kierros. Olemme siis käyneet siellä satunaisesti ennemminkin, mutta se on välillä ollut semmoista sambaa, et oksat pois. Jo tuolla matkalla Mamma saattaa kyttäillä ja säpsyä ties mitä. Siitä syystä maastoilu onkin tapahtunut vain kavereiden kanssa. Olisi kuitenkin kiva päästä maastoilemaan yksinkin, ilman suurempia ongelmia. Ollaan Mamman kanssa kierretty joka kerta vähintään yksi kierros radalla. Heti kun menemme tallista poispäin, pää nousee ja Mamma tuntuu "edestä tyhjältä". Olen alkanut teetättää pieniä tehtäviä radalla kävellessä, esim. väistöjä ja siirtymisiä käynti-ravi. Olen huomannut sen auttavan ja vaikka Mamma saattaisikin olla aluksi jännittynyt, niin se voikin rauhoittua kuuntelemaan ja laskee päänsäkkin hetkeksi alas. Vaikka se nostaisikin päänsä sen jälkeen ylös, ei olla heti lentoon lähdössä. Säpsyilyä ei ole juurikaan ollut ja se onkin lisännyt myös omaa itsevarmuuttani. Mammaa ei selvästi saa jättää ns. yksin ja aina välillä pitää pienillä tehtävillä muistuttaa, että olen vieläkin matkassa ja muuhunkin voi keskittyä, kuin poninsyöjähirviöiden etsiskelyyn.
Koska Mamma vaikutti perjantaina todella väsyneeltä, en ratsastanut perjantaina, enkä lauantaina ollenkaan. Mamma on kaverinsa kanssa vielä öitäkin ulkona, jos ei sada, joten liikuttua tulee varmasti jonkinverran ilman ratsastustakin.
Kun Mamma sai kahtena päivänä elpyä, lupasin hoitaa ja liikuttaa kaverin hevosen. Vaikka olen tiiraillut sitä varmaan neljä vuotta, en ole koskaan ratsastanut sillä. On siis asunut kahdessa tallissa samaanaikaan Mantankin kanssa. Tiesin ainoastaan sen olevan lungi, joka ei turhista stressaile.
Kun laitoin hevosta kuntoon, huomasi selkeästi ruunan ja tamman eron. Tämä herrasmies ei mulkaissut minua pahasti ja kuopinut etusella käytävää, kun laitoin satulaa selkään. Etusuojia laittaessa se pyöritteli huppuani huulella ja oli oikeinkin seurallinen.
Kiipesin selkään ja mars matkaan - herranjestas mitkä askeleet! Kun on tottunut menemään siroilla lämminverisillä monta vuotta, tuntuu kylmäverisen askellus todella oudolta. Ratsastukseni muistutti todennäköisesti alkeiskurssilaisen räpellystä. Mamman kanssa osaan istua ravissa alas, sen kauheammin pomppimatta, mutta tähän raviin en saanut haitariani liimattua mitenkään penkkiin! Kevennyksestä huolimatta tuntui, kuin olisin pomppinut ylös-alas-ylös-alas. Vaikka ravi olikin tottumattomalle vähän vaikeaa, nautin joka sekunnista. Heppa oli kyllä mielettömän kiva ratsastaa. Sopivan herkkä ja liikkui omalla moottorilla. Laukassa olisin voinut istua seuraavat kaksi tuntia. Aivan mieletöntä. Iltatalliakin tehnyt kiinnitti huomiota kevyeeseen menoon.
Pitäisi selvästi useammin ratsastaa erilaisilla hevosilla, ettei jämppääntyisi vain yhteen.
Kun kiipesin tänään Mamman selkään, oli olo todella kotoisa. "Mähän osaan ratsastaa!" :D
Ettei mene pelkäksi heppahöpinäksi, kerrottakoon vähän muustakin.
Olen tälläviikolla alkanut lukemaan tota ennakkomateriaalia ja mitä enemmän sitä luen, sitä enemmän päässäni pyörii ajatus uudesta floppaamisesta. En jaksa asiaa stressata, aion tehdä parhaani ja jos se ei tällä kertaa riitä, niin keväällä sitten uusi yritys. Ei elämä epäonnistumiseen pääty, sen jälkeen vain on yritettävä kovemmin. Uskon myös, et kunhan saan pidettyä itseni näin coolina kokeessa, niin mahdollisuuteni parempiin pisteisiin kasvavat.
Tiistaina jäljitettiin kaverini koiraa. Kaverini oli siis koirapuistossa omien koiriensa kanssa ja puistoon tullut toinen koiranomistaja oli vetäissyt portin muitta mutkitta sepposen selälleen ja päästänyt kaikki kaverini neljä koiraa irti. Kolme pysähtyi heti portin ulkopuolelle, mutta tämä neljäs, joka on metsälläkin käynyt, pinkaisi onnesta soikeana ja aivan hirmuista vauhtia jälkien perään.
Kaverini pisti samantien facebookiin ilmoituksen, että ihmiset tietävät olla silmät auki. Koska satuin olemaan kotona, tarjosin etsimisapua ja lähdin kaveriani hakemaan. Kaverini vei kolme muuta koiraa ensin kotiin ja sen jälkeen lähdimmekin etsintäpuuhiin. Aloitimme puistosta ja pikkuhiljaa laajensimme etsintöjä.
Tuloksettoman etsinnän ja kyselyjen jälkeen, päädyimme takaisin puistoon ja kaverini lähti jututtamaan lähellä olevia raksaihmisiä. Pian paikalle pyöräili ala-aste ikäinen tyttö ja kysyi minulta onko meillä koira kateissa ja kertoi heidän pihalla käyneestä koirasta. Tuntomerkit täsmäsivät. Huhuilin kaverini paikalle ja tyttö soitti äidilleen. Lähdimme käymään paikan päällä.
Tytön äiti tuli pihalle ja kertoi saaneensa sen kiinnikkin, mutta koska ei voinut tietää onko koira jahdissa, päästi takaisin irti. Koira oli ihan minuuttia paria ennen saapumistamme hävinnyt pihasta. Pihasta lähti pieni vaikeakulkuinen polku metsään ja lähdimme seuraamaan sitä. Johan alkoi koiran ajohaukku kuulumaan. Jahtasi kai rusakkoa. Koira vaan liikkui niin paljon kovempaa kuin me, joten ääni alkoi kuulua kauempaa ja kauempaa. Kaverini sitten sanoikin ettei me sitä ajohommissa kiinni saada ja ehdotti lähtemistä. Ehdotin kuitenkin pientä odottelua, josko jänis olisikin päässyt karkuun ja koira tulisi samaa reittiä takaisin. Odottelimme varmaan 5 minuuttia ja alkoi taas haukunta kuulua. Tälläkertaa se tuli lähemmäs ja lähemmäs. Erkaannuimme vähän toisistamme ja jäimme passiin. Näin koiran juoksevan kohti puskaa, jonka takana kaverini seisoi. Paikka-komento, koira löi maihin ja antoi ottaa kiinni. Kaikki hyvin, koira oli vain hengästynyt pupujahdistaan. :)
Loppuun kuva vielä uusista kengistä. Rakastuin <3
Saa nähdä mitä ensviikko tuo tullessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti