☆~ Flunssa jatkuu..

Ostin tiistaina huvikseni 3 erimakuista Oatlyn kaurajuomaa ja ne oli ihan juotavia. Ajattelin jos alkaisin ruokajuomana käyttämäänkin kaurajuomaa. Juon aika paljon maitoa ja haluaisin nähdä tuoko kaurajuoma jotain muutosta vaikka ihon kuntoon. 

Tallille en ole harmikseni tälläviikolla päässyt ollenkaan, olo on ollut tosi hutera töiden jälkeen. En ole nähnyt mitään järkeä piiputtaa itseään vielä pahemmin. Olen pitkästä aikaa joutunut nukkumaan päikkäreitä töiden jälkeen, sen kyllä heti huomaa jos ei ole aivan kunnossa. Ostin eilen nenäsuihkeen apteekista ja se jeesasi oloa hyvin. Saa henkeä paremmin ja unenlaatu parani huomattavasti. Nenä on pysynyt useita tunteja auki. 

Viikonloppuna on kyllä pakko jo mennä, pitää rahdata reippaasti kampetta pois varustearkusta. Onneksi saan apua sinne :) <3

☆~ Kipeänä

Nenä on tukossa ja kurkkua tekis mieli jynssätä pulloharjalla. Oon juonu tänään vettä kuin hevonen ämpäristä. Kurkku on ihan kamalan kuiva ja sit alkaa se ihana kutiseminen. >:( Pitihän mun nyt sit ees yks flunssa saada kunnolla päälle tälle syksylle. Arght. Harmittaa kun oon tosi huono sairastamaan.

Aritalta soittivat mulle kun olin töissä, mun autonrääppöö oli valmiina! Olo oli kuin muksulla jouluna; saan oman riisikipponi takaisin! Ovet olivat oikeinkin hyvännäköiset ja koko auto kiilsi kuin uusi. Toki illalla kauppaan lähtiessäni huomasin lukkojen olevan poikkeuksellisesti jäässä, pikkuvikoi.

Jeij! 

Viikonloppu meni ihan kivasti. Perjantaina meinas vati mennä nurin, kun ei matka meinannut kulua millään. Lauantaina kaverini synttärit sujui melko rauhallisissa merkeissä ja oltiin kotona jo ennen neljää.

Kaveri kokeili laittaa lettikampausta mun tukkaan. :)

Sunnuntai menikin sitten tuttuun tapaan aivan liian nopeasti, varsinkin kun oli valvonut ja heräsin vasta lähemmäs kello yhtä. Onneksi maanantai on jo pitkälti pulkassa, perjantaina taas <3 ^^

Nyt vaan kun paranis tästä perkeleestä, niin ois oikein kiva. Duactia, beroccaa ja vettä kitusiin, niin ehkä tämä taas tästä. 

☆~ ADHD-pomppupallona luokses pompin

Aamu alkoi heräämällä 1,5 tuntia ennen kellonsoittoa, kun sain viestin minkä piti mennä mun äidille. Äiti oli joskus mun puhelimesta soittanu työpuhelun, kun se oli jättänyt työpuhelimensa vahingossa kotiin. Tää tyyppi oli sit luullut numeroa äitini omaksi ja laittoi vahingossa mulle tekstarin. Tapitin silmät kierossa, aivan unisena puhelinta ja tilanne muistutti pitkälti tätä:

Otin screenshotin ja lähetin sen äidilleni. Löin silmät kiinni ja nukuin kellonsoittoon asti.

4 päivää sijaisautoiluja takana ja vieläkin vainot päällä. Maanantaina Aritan pihalta lähtiessäni, pulssini oli arviolta 300-400 välillä. Vaikka koenkin olevani ihan hyvä kuski, niin en oo kyllä ikinä ennemmin jänskänny ajamista noin paljoa. On onneksi jännitys helpottanut ja en pelkää paskovani koko autoa parkkeeratessani, mutta kokoajan jyskyttää takaraivossa "tämä ei ole oma autosi, nyt varovarovarovasti...". Huomaan myös jättäväni mieluummin väljemmin parkkeeratulle alueelle töihin mennessä, ettei joku pönttö kolhi ovellaan siihen. Tallilla kyllä manasin kaverilleni, että ihan varmasti viimeisenä päivänä käy joku grande finale ja koko auto on rusinana. Mun oma auto on siis ovipeltien vaihdossa, kun kävi ihan perus parkkipaikka "onnettomuus". Toinen osapuoli ei nähnyt mun pientä riisikippoani pimeydessä, eikä edes sen auton peruutustutka tunnistanut sitä. Takapuskuri osui keskelle kylkeä ja tuli ihan katu-uskottavat jäljet.

Pohjanmaanreissun teen mahdollisen sydänkohtauksen välttämiseksi äitini autolla. Hyvällä ystävälläni on viikonloppuna synttärit ja täytyyhän niitä mennä juhlimaan ihan kunnolla. 

No ehkei nyt ihan tuossa jamassa kuitenkaan. ;)

Tänään kävikin hyvä källi, kun menin tallille. Ylätallin piha oli täynnä autoja ja jouduin jättämään omani ladon eteen, ikäänkuin muiden autojen taakse. Siinä olisi oiva paikka peruuttaa Aygosta peltiä ruttuun. Ajattelin sitten jättää lähemmäs latoa ja minimoida riskiä, että joku törmää ja pakitin ottaakseni vielä vähän oikealle. Pakitin ja yht'äkkiä tyssäs. Mun sydän oli tulla rinnasta ulos. Olin valmiina kajauttamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat voimasanat ilmoille ja hyökkäsin kuin mellakkapoliisi autosta pihalle, tutkimaan mihin onnistuin törmäämään ja mitä sain hajotettua. En muista milloin olisin viimeksi kokenut niin syvää helpotuksen tunnetta. Olin sitten peruuttanut pieneen kuoppaan ja vauhdin ollessa melko hiljainen, se sai jotenkin tuntumaan että törmäsin johonkin. No ei muutakuin kabinetti lukkoon ja hevosta hakemaan harjaukseen ja kuntoonlaittoon. 

Mamma oli tänään ADHD-pomppupallo-moodilla. Sillä ei ole ratsastettu tälläviikolla ollenkaan ja sen kyllä huomasi. Se narskutteli kuolaimia ja käveli/kipitti kuin mikäkin maratoonari eteenpäin. Se tuntui olevan kuin lentoonlähdössä ja mun pikkuväsymyksessä ois tehny mieli itkeä. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja aloin hommiin. Kentältä poistuttiin tyytyväisinä. Kuolaimia ei narskutettu ja kävelty hirveetä vauhtia eteenpäin, vaan Mamma vaikutti oikein rennolta. Se on kyllä aivan mahtava pallero. <3 

Onneksi huomenna alkaa viikonloppu<3

☆~ Aika oman hevosen jälkeen.

Jouduin syyskuussa tekemään yhden raskaimmista päätöksistä.

Rakas hevoseni jouduttiin lopettamaan. Kaikki tapahtui nopeasti ja ennalta-arvaamatta. En olisi mitenkään voinut uskoa, että rakkaan Mantani aika on jo täysi.

Aika tuntuu menevän hirveällä vauhdilla eteenpäin ja syyskuu tuntuu kauhean etäiseltä, kuin siitä olisi kulunut jo pitkäkin aika. Olen kyllä tiedostamattani pitänyt itseni kiireisenä, ettei olisi liikaa aikaa miettiä tapahtunutta. Kai luulin kun pölyn antaa laskeentua, on asia helpompi käsitellä. En oikein ole varma. Enää mielessäni ei toki pyöri päättymättömänä nauhana meidän ensimmäinen ja viimeinen klinikkakäynti, kuinka totuus iski vasten kasvojani ja kaikkein kauheimpana; Se ääni, kun kuulet kuinka rakas ystäväsi kaatuu maahan - Viimeisen kerran. 

Olo on ollut melko tyhjä. Kun niitten Mantan aitajuoksusekoilujen jälkeen naureskelin "huoleton on hevoseton", niin tottahan se on. Kuitenkin tuntuu, että jotain puuttuu. Jotain todella suurta, joka ottaa paljon, mutta antaa vielä enemmän. Olihan Manta minulla 4,5 vuotta, siinä ajassa kerkeää tottua. Oli hälyttävää huomata, että perhettä ja ystäviä lukuunottamatta Manta on ollut ainoa pysyvä asia elämässäni viimeisen 5 vuoden ajan. Myös siksi Mantan poismeno tuli kovana iskuna, jota suren vieläkin. Olen vasta viimeaikoina alkanut vähän käsittelemään asiaa. Tänään kuvatessani tavaroita myyntiin, oli olo haikea. Muistin tavaroiden ostopaikkoja, syitä miksi ne ostettiin ja mahdollisia tilanteita missä niitä käytettiin. Muistot tulvivat mieleen. Muistan kun ostin meidän satulan ns. "kuolinpesästä", ei minulla ollut aavistustakaan, että minäkin kauppaisin sitä "kuolinpesästä" paria vuotta myöhemmin. Onneksi minulla on paljon kuvia, videoita ja vielä enemmän muistoja. 

Hevoset eivät jääneet pois elämästäni. Vuokraan tällähetkellä lämminveristä tammaa, joka itseasiassa oli Mantan laidunkaveri viime kesänä. Kävi hyvä tuuri, kun satuin löytämään samalta tallilta vuokrahevosen. Viihdyimme Mantan kanssa tallilla hyvin ja olenkin tosi iloinen, että tuo jäi Mantan viimeiseksi kodiksi. Manta vaikutti viihtyvän hyvin. Mamma on aivan ihana uusi tuttavuus ja olen tykännyt puuhailla sen kanssa. Ei ole tullut sellaista "syyllistä" oloa, vaikka minulla onkin uusi hevosystävä jo näin nopeasti. Mantaa ei kukaan voi koskaan korvata ja sillä tulee aina olemaan oma erityinen paikka sydämessäni.

Toivottavasti Mamma pysyy elämässäni mukana pitkään. :)