Huomaa, että aletaan olla loppuviikossa, kun väsähtää näin äkkiä. Eilen en saanut töiden jälkeen mitään aikaiseksi. Makasin vaan ja en tehnyt yhtään mitään. Tänään sain itseni potkittua tallille töiden jälkeen.
Jo kentällä olin ihan puhki, kun yritin sitä saada taipumaan oikeassa kierroksessa. Vasen oli paaljon parempi, kuin oikea. Ihankuin tiistainakin. Aikani pähkittyäni alkoi sujua. Jatkoimme hetken aikaa ja lopetimme, kun meni tosi hienosti. Vauhtiakin tuntui olevan ja pidätteitä sai tehdä enemmän kuin paljon, että sai maisemista jotain selvää. Kaikesta pidättelystä ja pohkeella työskentelystä olin jo aika puhki. Päätin sitten mennä kävelemään radalle loppukäynnit. Näin jälkiviisaana (viisauksista parhain), olisi vain pitänyt pysyä kentällä. Mamma protestoi peruuttamalla jo siihen, kun pyysin ohittamaan tallin.
Ensimmäinen kierros meni muuten hyvin, Mamma käveli tuttuun tapaansa reippaasti, mutta selvästi valppaana.
Toisella kierroksella se hoksasi jotain, mikä ei koko episodin aikana selvinnyt mulle, enkä tiedä vieläkään mikä sen tilanteen käynnisti. Yht'äkkiä meni vain pakki päälle. Se pakitti, käänsi itsensä vaatakkaiseen suuntaan ja lähti hitaasti ravaamaan. Sain sen pysäytettyä, mutta kaikki mitä yritin, siihen reagoitiin peruuttamalla holtittomasti melkein ulos radalta. Mitään pystyynhyppimisiä tai muuta hölmöilyjä se ei tehnyt, ainoastaan pakitti. Olen perusluonteeltani ihan hirmuinen jääräpää ja päätin samantien, että mehän muuten mennään, eikä meinata. Käänsin aina uudelleen ja uudelleen nenän menosuuntaan ja pyysin eteen, kun käänsi itsensä tulosuuntaan peruuttamalla. Mamma rupesi kyttäämään muka kaikkea, mutta en hätkähtänyt siitä. Hetken pyörittyämme tilanne jotenkin raukesi ja Mamma liikkui eteenpäin. Yhdessä vaiheessa se vielä meinasi jotain epäröidä, mutta liikkui kuitenkin eteen kun pyysin. Menimme vielä yhden kierroksen ja silloin ei ollut taas mitään tietoakaan semmoisista puuhista. Hyvillä mielin laskeuduin alas selästä ja vein Mamman iltapalalle.
Siellä pyöriessä tuli "oon elänyt tän tilanteen ennenkin"-fiilis. Manta teki mulle muutaman kerran samat temput. Mantan kuolemasta on nyt kolme kuukautta. Ikävä on valtava, mutta onneksi saan käydä vuokraamassa Mammaa. Olis muuten melko tyhjää. Oman hevosen menettäminen jätti suuremman aukon, kuin moni voisi uskoakkaan. Mamman kanssa saa hyvän fiiliksen. Tänäänkin, vaikka olikin vähän tämmöinen ratsastuskerta.
Jätän tän vaan tähän :')
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti