☆~ ADHD-pomppupallona luokses pompin

Aamu alkoi heräämällä 1,5 tuntia ennen kellonsoittoa, kun sain viestin minkä piti mennä mun äidille. Äiti oli joskus mun puhelimesta soittanu työpuhelun, kun se oli jättänyt työpuhelimensa vahingossa kotiin. Tää tyyppi oli sit luullut numeroa äitini omaksi ja laittoi vahingossa mulle tekstarin. Tapitin silmät kierossa, aivan unisena puhelinta ja tilanne muistutti pitkälti tätä:

Otin screenshotin ja lähetin sen äidilleni. Löin silmät kiinni ja nukuin kellonsoittoon asti.

4 päivää sijaisautoiluja takana ja vieläkin vainot päällä. Maanantaina Aritan pihalta lähtiessäni, pulssini oli arviolta 300-400 välillä. Vaikka koenkin olevani ihan hyvä kuski, niin en oo kyllä ikinä ennemmin jänskänny ajamista noin paljoa. On onneksi jännitys helpottanut ja en pelkää paskovani koko autoa parkkeeratessani, mutta kokoajan jyskyttää takaraivossa "tämä ei ole oma autosi, nyt varovarovarovasti...". Huomaan myös jättäväni mieluummin väljemmin parkkeeratulle alueelle töihin mennessä, ettei joku pönttö kolhi ovellaan siihen. Tallilla kyllä manasin kaverilleni, että ihan varmasti viimeisenä päivänä käy joku grande finale ja koko auto on rusinana. Mun oma auto on siis ovipeltien vaihdossa, kun kävi ihan perus parkkipaikka "onnettomuus". Toinen osapuoli ei nähnyt mun pientä riisikippoani pimeydessä, eikä edes sen auton peruutustutka tunnistanut sitä. Takapuskuri osui keskelle kylkeä ja tuli ihan katu-uskottavat jäljet.

Pohjanmaanreissun teen mahdollisen sydänkohtauksen välttämiseksi äitini autolla. Hyvällä ystävälläni on viikonloppuna synttärit ja täytyyhän niitä mennä juhlimaan ihan kunnolla. 

No ehkei nyt ihan tuossa jamassa kuitenkaan. ;)

Tänään kävikin hyvä källi, kun menin tallille. Ylätallin piha oli täynnä autoja ja jouduin jättämään omani ladon eteen, ikäänkuin muiden autojen taakse. Siinä olisi oiva paikka peruuttaa Aygosta peltiä ruttuun. Ajattelin sitten jättää lähemmäs latoa ja minimoida riskiä, että joku törmää ja pakitin ottaakseni vielä vähän oikealle. Pakitin ja yht'äkkiä tyssäs. Mun sydän oli tulla rinnasta ulos. Olin valmiina kajauttamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat voimasanat ilmoille ja hyökkäsin kuin mellakkapoliisi autosta pihalle, tutkimaan mihin onnistuin törmäämään ja mitä sain hajotettua. En muista milloin olisin viimeksi kokenut niin syvää helpotuksen tunnetta. Olin sitten peruuttanut pieneen kuoppaan ja vauhdin ollessa melko hiljainen, se sai jotenkin tuntumaan että törmäsin johonkin. No ei muutakuin kabinetti lukkoon ja hevosta hakemaan harjaukseen ja kuntoonlaittoon. 

Mamma oli tänään ADHD-pomppupallo-moodilla. Sillä ei ole ratsastettu tälläviikolla ollenkaan ja sen kyllä huomasi. Se narskutteli kuolaimia ja käveli/kipitti kuin mikäkin maratoonari eteenpäin. Se tuntui olevan kuin lentoonlähdössä ja mun pikkuväsymyksessä ois tehny mieli itkeä. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja aloin hommiin. Kentältä poistuttiin tyytyväisinä. Kuolaimia ei narskutettu ja kävelty hirveetä vauhtia eteenpäin, vaan Mamma vaikutti oikein rennolta. Se on kyllä aivan mahtava pallero. <3 

Onneksi huomenna alkaa viikonloppu<3